Perjantailounas nautiskellen

Viime yönä riehunut syysmyrsky tuntui tulevan ikkunoista sisälle saakka, eikä aamu näyttänyt kovin paljon lupaavammalta uloslähdön kannalta. Olin koko viikon ajatellut lämmöllä perjantaita, sillä olin luvannut itselleni lounastaa ulkona viikonlopun alkamisen kunniaksi. Väsymyksen ja luotaantyöntävän sään takia suunnitelmat jäivät kuitenkin toteutettavaksi ensi viikolle.

Miten voisin juhlistaa perjantaita kotilounaalla? Mitä siihen tarvitaan: hyvää seuraa, hyvää ruokaa, pientä esillepanoa ja itsestään tiskautuvat astiat. Kolme ensimmästä kohtaa oli totetutettavissa, joten neljäs olisi vain pieni miinus. Viimeisen puolen vuoden aikana kokkaaminen on muuttunut tässä huushollissa, kun pääkokki on saanut apukokin. Kun mamma suuntaa keittiöön alkaa keittiöjakkara liikkua pöytää kohden ja pian siinä nököttääkin maailman suloisin, ei aina avuliain, pikkukokki. Tällä kertaa neidin mielenkiinnon voitti raejuustopurkki ja haarukka. Onneksi kanapasta on nopeasti valmistuva ruoka..

Netistä löytyi huikean hyvä, nimensä veroinen Maailman paras kanapasta. Kaikkia aineita ei löytynyt tuoreena, mutta se ei menoa haitannut. Kun ruoka oli valmista, kaadoin sen kauniiseen astiaan, katoin pöydän ja istuin nauttimaan perjantailounaasta pikkukokin kanssa. Oli kyllä huikeaa, niin ruoka (molempien suihin katosi lautaselliset!) kuin seura kuin fiiliskin. Tätä lisää, pientä panostusta, nautiskelua ja erilaista arkiruokailua.

Uuteen vuoteen ja klimppisoppaa

Vuosi 2015. Ensinnäkin on mainittava, että numero 5 on lempinumeroni, joten jo vuosiluku itsessään lupaa hyvää tälle vuodelle :D Rakastan suunnittelemista, niihin liittyviä listoja, ideoimista ja innostumista uudesta, niistä muodostuvia projekteja ja kaikkea muuta mitä nyt suunnitteluun kuuluukaan. Uusi vuosi onkin yleensä lempiaikaani, sillä silloin voi tehdä suunnitelmia uudelle vuodelle. Tämä vuosi on hieman erilainen sen suhteen. Pääni yrittää kyllä päivittäin saada suunnitteluvaihteen päälle ja onnistuukin siinä aika ajoin, mutta suoraan sanottuna pää lyö usein tyhjää. Olen helposti tyytymätön ja levoton, kun itselleni niin tuttu ja herkullinen viihtymiskeino on jotenkin epäkunnossa. On vienyt aikaa hyväksyä se ja tutkiskella miten tuon tyytymättömyyden saisi selätettyä. Useimmiten luokseni konttaava pieni neitokainen hoitaa homman puolestani ja unohdan koko asian, mutta välillä istun ajatusteni kanssa yksin ja päässäni surraa kymmenittäin pieniä välähdyksiä asioista joita tehdä - saaden mielen levottomaksi.

Tein yhden uuden vuoden lupauksen itselleni: tyytyväisen ja levollisen olotilan saaminen jokaiseen päivään. Työkaluiksi valitsin kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittamisen päivittäin sekä erilaisten rentoutusten käyttämisen vähintään kerran viikossa. Motivaattorina toimivat oma perhe, sekä oma hyvä olo. Mielenkiintoista oli, että kun olin päätöksen tästä tehnyt, niin seuraava päivä oli jo erilainen. Olin levollinen ja tyytyväinen, hymyilin ja nauroin enemmän, otin rennomin - en suunnitellut asioita eteenpäin. En ihan täysin luota, että tämä menisi ihan näin helposti, nythän mennään vasta tammikuun alussa, mutta on ollut kiva huomata että väsymyksestä huolimatta pystyn vaikuttamaan omaan olotilaani ja etenkin ympärilläni olevien olotilaan olemalla itse hyvällä mielellä.

Hyvänä keinona on ollut myös ystävältäni saatu neuvo tehdä sellaisia asioita joista nautin. Äitiyden pyörteissä arki rullaa paljon vauvan ympärillä, varsinkin vaiheessa jossa opetellaan seisomaan.. ja helposti ne omat kivat jutut jää taustalle. En ole osannut tehdä niitä, sillä aikaisemmin olen saanut käyttää omaan projektiin aikaa niin kauan kuin siihen on ollut tarvetta. Nyt opettelussa on uudenlainen tekemisen meininki, jossa asioita tehdään hetki kerrallaan ja jätetään ne sitten odottamaan seuraavaa mahdollista hetkeä. Ei kaikkein helpoin asia tällaiselle kaikki mulle heti nyt -persoonalle, mutta selvästi sen opettelu kannattaa sillä siitä on tullut hyvä fiilis.

Hetki kerrallaan -teemalla mennään siis tähän vuoteen ja sehän on ollut koko blogini idea, huomata arjen pienet hyvät hetket. Tänään yksi sellainen hetki oli, kun kokkasin jälleen kerran nostalgiaruokaa lapsuudesta - klimppisoppaa! Kauppapäivänä jääkaappi on aika tyhjä ja silloin ruoan keksiminen on itseasissa kaikkein palkitsevinta. Meillä klimppisoppaa syötiin lapsuuden kodissa tasaisin väliajoin ja pikkuveljestäni tuli jossain vaiheessa meidän perheen klimppi-vastaava. Itselleni on edelleen mysteeri paljonko jauhoja pitäisi munan sekaan laittaa, jotta saadaan oikea koostumus.. Sain kuitenkin mieleiseni taikinan ja hyvää soppaa!

Elämäni tärkein projekti

Minkähän projektin aloittaisin? Pitäisikö tehdä kauppalista vai laittaa pyykit narulle? Toisaalta keittiö pitäisi siivota ja olisi kiva käydä tsekkaamassa mailit tai ainakin vilkaista mitä naamakirjassa on meneillään. Pari kutomisprojektia odottaa jatkamista NIIN ja valokuvakirjat pitäisi saada valmiiksi.. Pieni ihminen vieressäni tekee pärinä-äänen katsoen odottavin, innostunein ja läsnäolevin silmin suoraan silmiini. Hymyilen ja päätän rakentaa kuppitornin.

Jos olemassa on vain tämä hetki, niin miksi siinä on niin hankalaa pysyä? Mennyt on jo mennyttä ja tulevaisuudesta ei voi tietää, joten miksi en olisi läsnä tässä ja nyt? Jokin minussa vastustaa tätä ajatusta suuresti ja päässäni huutaa ajatus: "pitäähän olla suunnitelma, asiat pitää hoitaa!" Koitan rauhoittaa tuon epäilijän ja ymmärrän sitä lietsovan pelon - pikkuhiljaa, hetkittäin ystäväiseni.

Olen kiitollinen, että olen saanut pienen opettajan vierelleni näyttämään hetkien tärkeyden ja maadoittamaan minut takaisin kuppitornien ja olemisen pariin. Käytännön asiat pitää hoitaa, mutta ehkä ensi vuoden suunnittelu tai sitä tulevien vuosien suunnittelu työurineen voi odottaa, kauppalista on joka tapauksessa jo päässäni ja todella tärkeät asiat tulevat varmasti tietooni ilman jatkuvaa internetin vahtausta. Kuppitornini eivät välttämättä enää kiinnosta huomenna - ymmärrän että meneillään on elämäni tärkein projekti, joka menee ohi jos en pysähdy sen äärelle.

Suljen kaikki ajatukset pois, nostan neidin syliini ja katson häntä. Saan tuijottavan katseen ja pärinä-äänen, josta repeän nauramaan. Pian nauramme molemmat, enkä tiedä sillä hetkellä mitään kauniimpaa ääntä maailmassa. Kiitos, että autat minua nostamaan katseeni ja huomaamaan hetkien kauneuden ❤️

Äitiys

Tasan viisi kuukautta sitten heräsi kodistamme ensimmäisen kerran kahden sijaan kolme. Pieni nyytti tuhisi vieressämme ja tajusin olevani äiti. Äiti. Yhdeksän kuukauden laskeutuminen tähän ajatukseen antoi ehkä jonkinlaisen pohjan jolle voisin alkaa rakentaa tätä ajatusta, mutta vasta kun vastasyntynyt tyttö nostettiin rinnalleni ensimmäisen kerran, tajusin kuinka alussa rakennustyömaani oli ollut.

Olen lukenut kaikenlaisia synnytyskertomuksia äidinrakkaudesta. Sellaisia joissa äidinrakkaus syöksyy suoniin heti ensimmäisen huudon kohdalla, sellaisia joissa sitä ei ole heti löytynyt, sellaisia joissa masennus on estänyt koko tunteen löytymisen. Luulen, että jokainen synnytys on oma kertomuksensa äitiydestä, äidinrakkaudesta ja kaikesta mitä pienen uuden ihmisen syntymiseen liittyykin. Jokainen tarina on yhtä uniikki kuin aiheuttajansa ja värikäs kuin kertojansa, ja voi! - siksi niin mielenkiintoinen ja arvokas.

Ajattelin synnytystä hyppynä tuntemattomaan. Monet uudet asiat voivat tuntua siltä, mutta yleensä asiat, joita valitsen tekeväni liittyvät iloon, nautiskeluun ja hyvään oloon, eivät siis sisällä kipua tai suurempia elämänmuutoksia. Päätin jo raskauden alussa etten miettisi koko synnytystä ennen kuin keväällä ja kun tammikuu koitti, alkoivat synnytysajatukset hiipiä mieleeni. Ensimmäinen tunne oli epätietoisuudesta kumpuava pelko: Kestänköhän tulevan kivun? Selviänkö hengissä? Olisin halunnut että joku olisi osannut kertoa minulle tarkalleen millaista synnyttäminen olisi ja miten se menisi, millaista kipua se sisältäisi ja millainen kehoni olisi sen jälkeen. Asiasta puhuminen helpotti pahimman kärjen pelolta pois  ja suurin helpotus tuli seuraamalla äitejä: kaikki näkemäni olivat hengissä, kävelivät normaalisti ja monilla oli enemmän kuin yksi lapsi(!). Myös sairaalaan tutustumisen aikana tullut luottamus synnytyshenkilökuntaa kohtaan toi varmuutta omaan selviytymiseen. Jossain vaiheessa huomasin pelon kääntyneen odotukseen ja jopa innostukseen: mielenkiintoista nähdä millainen kokemus synnytykseni olisi!

Kuukausien odotuksen jälkeen itse h-hetkellä ajatuksia oli päässä nolla kappaletta. Synnytykseen valmistava supistuskipu vei kaiken energian pakottaen mielen keskittymään hengittämiseen ja kestämiseen. Ajantaju katosi ja oli vain tässä ja nyt, kipuaalto kerrallaan. Ponnistusvaiheessa tuntui, että keho vei kerrankin mieltä eikä mieli kehoa. Ja kun viimein kätilö näytti lasta ja tajusin sen olevan tyttö, katsoimme uutukaisen isän kanssa toisiamme ja kyynel vierähti poskelleni. Ensimmäinen tunne oli helpotus. Valtava helpotus. Katselin pientä tytärtäni, joka katseli turvonnein sumein silmin maailmaa ensimmäistä kertaa. Ainutlaatuinen.

Kiitos viisas keho,  kiitos tukena ja loppuelämän vastuunjakajana toimiva rakas kumppani, kiitos sairaalan osaava synnytyshenkilökunta ja kiitos pieni tyttäremme, olet täydellinen.

Confit de canard

Kahden vuoden takaisen Espanjanmatkan jälkeen olen kaivannut sieltä eniten ruokaa - yllättäen :) Erityisesti lounaalla tarjottu ankka on jäänyt mieleen ja olen koittanut kokkailla tuota samanlaista mureaa ankankoipea pariinkin otteeseen, huonolla menestyksellä. Pakastealtaasta tai vakuumista ostetut ankankoivet eivät ole muuttuneet keittiössämme mureiksi makunautinnoiksi, vaan pikemminkin sitkeiksi ja mauttomiksi "pakko syödä, koska maksoi paljon" -ruoiksi.

Meinasin jo luopua toivosta, kun eteeni osui vinkki, että ankankoivet kannattaa ostaa ankanrasvaan säilöttynä. Ajatus jäi kytemään mieleeni ja kun hulluilla päivillä silmiini osui juuri tällainen tuote, päätin kokeilla vielä kerran. Säilykepurkki sisälsi neljä kypsää ankankoipea säilöttynä ankanrasvaan ja hinta oli alessa 20 euroa - ei siis ihan arkiruokaa. Koivet ovatkin odottaneet juhlavampaa kattausta ja viimein tilaisuus koitti. Kutsuimme ystäväpariskunnan syömään sillä alustuksella, etten tiedä mitä pääruoasta tulee mutta alkuruoka on sen verran täyttävää että sillä ja jälkiruoalla pärjää ainakin hetken :)

Pitkä tarina lyhyeksi, aluruokana tarjoiltiin tuttu punajuurikeitto, joka oli hyvää ja jonka syömisen aikana ankankoivet olivat 20 minuuttia uunissa 200 asteessa. Koivet nostettiin pöytään pinaatilla höystetyn perunamuusin, sekä paistikastikkeen (kiitos vieraiden kekseliäisyyden :) kera. Ja kuulkaas, ankka oli juuri sellaista mitä muistan sen olleen Espanjassa - N.A.M (=nautinnollisen absoluuttisen maukasta). Jos ei tykkää suolaisesta ruoasta, niin sitten en suosittele, mutta muuten todella helposti valmistuva loistodinneri!

ps. jälkiruoaksi tarjoiltiin panna cottaa passionhedelmäkuorrutuksella.. :P

Lankalauantai - kurkia ja sinivuokkoja

Pitkäperjantai

Ihanan pitkä perjantai auringonpaisteessa ;) Kevään ensimmäinen parvekelounas jälkiruokineen nautittu ja Laajalahden pitkospuut testattu. Life is good <3

Viikonlopun herkuttelut

Selvästikin omat kiitollisuuden aiheeni arjessa keskittyvät suurelta osin ruokaan :) Huomaan olevani päivittäin kiitollinen lounaasta ja saavani erityiskiksejä jos saan taiottua jotain herkullista ruokaa itse. Kun ruoka on vielä jonkun toisen tekemää ja valmistettu rakkaudella, niin sydän tuntuu pakahtuvan!

Viikonloppuna meillä herkuteltiin monella eri tapaa! Perjantaina suuntasin töiden jälkeen konditoria Ekbergille, josta saa ehkäpä parasta leipää mitä olen koskaan maistanut, Baselia (ei hajuakaan miten se kirjoitetaan). Sen rapea kuori ja rievämäinen sisus on NIIN hyvää, että sillä kelpaa herkutella silloin tällöin. Lauantaina herkuttelu jatkui rakkaudella valmistetuilla veneperunoilla ja nauravilla nakeilla, joista ensimmäinen on ehdottomia suosikkiherkkujani. Sunnuntaina herkutteluviikonloppu kruunattiin lätyillä, jäätelöllä ja marjoilla, kermavaahdolla höystettynä. Nams!

Elämä on ihanaa ♥

Syysmyrskyä ja makunautintoja

Marraskuinen myrsky myllertää ulkona, joka antaa hyvän syyn käpertyä sohvan nurkkaan nautiskelemaan kynttilän valosta, lämpimästä kainalosta ja hyvästä ruoasta. Jo aikaisemmin maukkaaksi testattu punajuurikeitto fetajuustolla höystettynä sopi juuri tähän hetkeen punaisen piristävän värinsä sekä suolaisen ja makean luoman yhdistelmänsä ansiosta. Syksyn pimeys tuottaa haasteita kuvien onnistumiseen, mutta toisaalta olisihan se tylsää jos eri vuodenaikojen kuvat antaisivat saman fiiliksen :)

Elokuu tuoksuu syksylle

Ihana elokuu! Lämpimät kelit jatkuvat, mutta illat pimenevät ja ilmassa tuoksuu syksy. Syksyn tuoksu nostaa pintaan haikeutta ja iloa, odotusta ja innostusta, jotka sekoittuvat lapsuusajan muistoihin. Elokuussa tuoksui koulu. Äiti oli ommellut uudet kouluvaatteet, uusi koulureppu oli hankittu ja päättäväinen nuori neiti odotti jännityneenä koulun alkua. Mitä kaikkea syksy toisikaan mukanaan!? 

Huomaan, että tuo sama tunne valtaa minut myös aikuisena, ilman rutiininomaista koulunalkua. Elokuinen tuuli tuo tullessaan kuiskauksia edessä olevista mahdollisuuksista ja seikkailuista, uusista harrastuksista, opinnoista, kynttilän valaisemista hetkistä, sateen raikastamista päivistä, kokkailukokeluista.. Aikamoinen rikkaus, vuodenajat. 

Jätskibaari

Magnum on avannut PopUp storen Vanhalle Ylioppilastalolle ja jätskibaarin herkkuja oli pakko päästä maistamaan itsekin! Neljällä eurolla saa vaniljajäätelön valkosuklaa tai maitosuklaa kuorrutteella, kolme valitsemaansa lisuketta sekä halutessaan suklaakastikeraidan. Lisukevalikoimista löytyy pistaasia, vuorisuolaa, kuivattua mansikkaa, vaahtokarkkeja, popcornia, marenkia... Jonotuksen jälkeen valikoin maitosuklaakuorrutteeni kylkeen kuivattuja mansikoita, vuorisuolaa sekä vaahtokarkkeja, jotka taikoivat tavallisesta jätskistä pienen taideteoksen. Makunystyrät valppaina haukkasin ensimmäisen puraisun, joka oli sekoitus suolaista, makeaa ja kirpeää - ihana!

ps. Huomenna on viimeinen päivä, kun Magnumbaari on auki, joten jos olet jäätelön ystävä niin kannattaa käydä jonottamassa oma jätskiluomuksesi!

pps. itse olisin kernaasti antanut puolenvälin jälkeen jäätelön jollekin toiselle maisteltavaksi, joten kannattaa ottaa oma kulta, ihana ystävä, rakas sisko tai vaikkapa siskonkumminkaima mukaan ja jakaa jäde ;)

Kesämysteeri

Kesä tuntuu aina lyhyemmältä kuin esimerkiksi kevät tai talvi, vaikka ne varmaankin ovat oikeasti samanmittaiset. Kesälle on ehkäpä eniten odotuksia ja ajatukset keskittyvät helposti loman odotukseen, jolloin alkukesä vain lipuu ohitse. Olen varmaan pohtinut asiaa aikaisemminkin, mutta lapsuuden kesät tuntuivat aina pitkiltä. Enkä tarkoita varsinaista kesäloman pituutta, vaan oikeastaan päiviä. Jokainen päivä tuntui pitkältä tehden koko kesälomasta pitkän. 

Viime viikolla tuo lapsuusajan mysteeri selvisi, kun saman päivän aikana ehdin olla töissä, terassilla, kestittää vieraita ja kruunata vielä koko päivän saunalla. Tuntui, kuin olisi elänyt kolme päivää yhden aikana! Sitähän se tosiaan oli: ulos, uimaan, leikkimään, kaverille, kotiin, syömään, uimaan, leikkimään, uimaan... Ehkä kyseinen hulinamäärä olisi nykyään hieman liikaa päivittäin koettuna, mutta jos joka päivä tekisi yhden mukavan asian töiden lisäksi, niin ehkäpä kesä tuntuisi kesältä ilman lomaakin. 

Tästä ajatuksesta innostuneena, maanantai-illallinen nautittiin parvekkeella oman yrttitarhan keskellä, merituulen viilentäessä kesäiltaa. Tarjolla oli paistettuja muikkuja ja fetasalaattia valkosipulikastikkeella, sekä tällä hetkellä NIIN mehukkaana saatavaa vesimelonia. Kumma kuinka vesikin voi maistua paremmalta viinilasista nautittuna.. 

Setiä, enoja ja tätejä

Kotimatkalla mieleeni nousi kummallinen asia. Asia jota en koskaan aikaisemmin ole miettinyt, enkä oikeastaan tiedä mistä se kumpusi tänäänkään. Bussissa istuessani huomasin pohtivani asemaani tätinä. Mietin asiaa omien enojen, setien ja tätieni kautta, joita en voi sanoa tuntevani, mutta joita tavatessani tunnen jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Koko ajatusketjusta häkeltyneenä tajusin, että jossain kohtaa koittaa se vaihe, että sisarusteni lapset miettivät crazy-tädin halausten lomassa etteivät oikeastaan edes tunne koko tyyppiä vaikka tuo henkilö jakelee palvovia ja välittäviä katseita.

Mutta niinhän se kai menee. Tätinä katselen vierestä, kuinka vauvasta kasvaa taapero, taaperosta lapsi ja lapsesta nuori. Koen tuntevani heidät, mutta miten he tuntevat minut? He eivät ole seuranneet kasvuani, kuulleet sairaskertomuksiani tai rakkaushöpinöitäni. Eikä se kai ole tarkoituskaan. Mikä tekee tädistä, enoista ja sedistä tärkeitä? Tuttuus, historia, veri...

Itse tunnen lämpöä ja kiitollisuutta siitä, että minulla on tätejä, enoja ja setiä. Olemme tekemisissä silloin tällöin ja tunnen aina saavani noita lämpimiä katseita, ikään kuin he näkisivät minussa jotain, jota en itse näe.

Nokkossämpylöitä ja kiitollisuutta

Päivän fiilistä kuvaa hyvin päässä pyörivä miksaus Lasse Mårtensonin Laiskotellen ja Leijonakuninkaan Hakuna Matata biiseistä. Voiko paremmin aloittaa päiväänsä, kuin istumalla valmiiseen aamupalapöytään, jossa odottaa rakkaudella leivottuja nokkossämpylöitä ja mustikkasmoothie ♥  Eilisen suursiivouksen jäljiltä koko koti huokuu kevättä ja olo on vaan kertakaikkiaan hyvä. Tällaisina hetkinä läikähtää rintaan suuri kiitollisuuden tunne, joka imee itseensä kaikki mahdolliset ilon aiheet joita ympärillä on. Aikamoista.

Lähiöstä lähiöön

Mistä näitä aurinkoisia sunnuntaiaamuja riittää! Espooseen muuttaminen on selvästi ollut suuri muutos, jonka sulatteleminen vie hetken aikaa. Usein huomaa kiinnittävänsä huomiota lähiöelämän haittoihin, varsinkin kun verrokkina on Töölön jugendtalojen kauneus, julkisen liikenteen riippumattomuus ja kaupungin välitön läheisyys.

Tänään havahduin siihen, että olen saavuttanut yhden Töölö-aikaisista unelmistani - kodin, jonka parvekkeelta näkyy meri ja siellä mahtuu syömään aamiaista. Linnut laulavat taloa ympäröivissä puissa niin, että ikkunan ollessa auki voi loikoilla sängyllä ja kuunnella niiden sulosointuja. Auringon valo pääsee huoneisiin (huom! monikko) lukuisista ikkunoista, ilman että sitä täytyy lähteä ulkoa etsimällä etsimään. Sunnuntaibrunssipaikka on vaihtunut täysistä ravintoloista omalle parvekkeelle, josta kevään edetessä saamme myös ensimmäisen oman puutarhan! Ympäristö kuin ympäristö, lähiö kuin lähiö - kauneutta on kaikkialla!

Kesän korvalla

Tänään tuntui ensimmäisen kerran siltä, että kesä on tulossa. Pikkulinnut ovat pitkään jo sulostuttaneet unihiekan sumentamia aamujani, mutta tänään niiden laulun lisäksi ilmassa oli jotain "kevään jälkeen on kesä" -tuntua. Kesä ei ole hetkeen ollut ajatuksissani, joten tuntui kummalta tajuta äkkiseltään, että niinhän se on - pian ollaan taas ilman lunta ja pakkasta, auringossa ja kesäsateessa. Aikamoista. 

Ois kiva nähä

Lapsissa on jotain maagista. Kun kaksivuotias ilmoittaa topakasti ettei halua tulla tädin syliin ja tilalle kömpiikin seitsemänvuotias "isoveli" tai liikkumaan opetteleva suurisilmäinen söpöliini purskahtaa hersyvään nauruun 12-vuotiaan esimurrosikäisen serkun leikityksestä, on usein hymyssä ja kyynelissä pidättelemistä. Vanhemmuudesta en vielä tiedä mitään, mutta tädin rooli on tuttu niin verisukulaisten kuin kummiudenkin kautta ja koen sen roolin olleen tähän mennessä elämäni tärkeimpiä, antoisimpia. Aitous, herkkyys ja konstailemattomuus vetoavat tavalla, joka saa aina aikaan läikähdyksen rinnassa.

Tänään tuo läikähdys muuttui onnenkyyneleiksi, kun postin seasta löytynyt ruskea kirjekuori osoittautui siskontyttöni lähettämäksi. Kuoren sisällä oli eskarikuva ja pieni Hello Kitty kirjekuori, jonka sisällä oli prinsessatarroja, keltainen rapu ja kirje: ois kiva nähä. 

Herkutus

Tunnetteko Sitkun? Sitku on viikonloppu niin istutaan saman pöydän ääreen, sitku on aikaa niin sytytetään kynttilät ja nautitaan ruoasta, sitku on juhla-ateria, niin sit tehdään jälkkäriä... Sitku on itselleni tuttu toveri, vaikka viimeisten vuosien aikana meistä on tullut lähinnä moikkaustuttuja. Sitku on raskas kaveri, koska se vaatii aina odottelua ja päästessään päämääräänsä, se on keksinyt jo uuden tilalle. On mukavaa huomata, että arki voi olla juhlaa ja juhla arkea - silloin kun sitku ei ole maisemissa  :) Meillä viikko viisi lähti käyntiin punavalkoraitaisin servetein katetussa pöydässä, kynttilän valossa. Jäkiruoaksi tein lapsuudestakin tuttua mansikkarahkaa (myös herkutuksena tunnettua), jonka annostelin kauniisiin astioihin ja ripottelin kuivattua minttua päälle. Elämä on.

Elämä on.

Nakkileipää

Nostalgia nosti jälleen päätään, kun istuin Kampin bussiterminaalissa odottamassa kotiinpääsyä, kädessäni pala leipää ja nakki. Suunnittelin jo nakkipakettia ostaessa syöväni hieman huikopalaa ennen iltaruoan valmistamista, mutten kuitenkaan tajunnut kuinka mukavaa se olisikaan - syödä nakkia ja leipää :) Mietin mikä tilanteessa oli niin vapauttavaa ja riemastuttavaa, jolloin mieleni palasi lapsuuden kauppareissuihin. Ruokakauppaan oli noin puolen tunnin matka, mutta pitkän koulupäivän jälkeen nälkä oli jo yllättävän kova ja kaupassa pyöriminen vain lisäsi sitä. Tyypillisesti äiti ostikin jo matkalle jotain syötävää, kuten pähkinöitä, nakkeja, grillikylkeä tai tuoretta mustaamakkaraa (nam!). Vapauttavaa tilanteesta teki myös se, että sain syödä juuri silloin kuin minun on nälkä ja se nälkä teki yksinkertaisesta appeesta maukasta. Kuinka paljon arjessa onkaan asioita, joiden tekeminen piristäisi päiväämme, tekisi meistä tyytyväisempiä ja jotka jätämme tekemättä vain siksi, että niin ei ole tapana tehdä?

ps. kananttaa testata Vaasan uusi tuote: jälkiuunileipä kaurasta - superhyvää!!!