Tasan viisi kuukautta sitten heräsi kodistamme ensimmäisen kerran kahden sijaan kolme. Pieni nyytti tuhisi vieressämme ja tajusin olevani äiti. Äiti. Yhdeksän kuukauden laskeutuminen tähän ajatukseen antoi ehkä jonkinlaisen pohjan jolle voisin alkaa rakentaa tätä ajatusta, mutta vasta kun vastasyntynyt tyttö nostettiin rinnalleni ensimmäisen kerran, tajusin kuinka alussa rakennustyömaani oli ollut.
Olen lukenut kaikenlaisia synnytyskertomuksia äidinrakkaudesta. Sellaisia joissa äidinrakkaus syöksyy suoniin heti ensimmäisen huudon kohdalla, sellaisia joissa sitä ei ole heti löytynyt, sellaisia joissa masennus on estänyt koko tunteen löytymisen. Luulen, että jokainen synnytys on oma kertomuksensa äitiydestä, äidinrakkaudesta ja kaikesta mitä pienen uuden ihmisen syntymiseen liittyykin. Jokainen tarina on yhtä uniikki kuin aiheuttajansa ja värikäs kuin kertojansa, ja voi! - siksi niin mielenkiintoinen ja arvokas.
Ajattelin synnytystä hyppynä tuntemattomaan. Monet uudet asiat voivat tuntua siltä, mutta yleensä asiat, joita valitsen tekeväni liittyvät iloon, nautiskeluun ja hyvään oloon, eivät siis sisällä kipua tai suurempia elämänmuutoksia. Päätin jo raskauden alussa etten miettisi koko synnytystä ennen kuin keväällä ja kun tammikuu koitti, alkoivat synnytysajatukset hiipiä mieleeni. Ensimmäinen tunne oli epätietoisuudesta kumpuava pelko: Kestänköhän tulevan kivun? Selviänkö hengissä? Olisin halunnut että joku olisi osannut kertoa minulle tarkalleen millaista synnyttäminen olisi ja miten se menisi, millaista kipua se sisältäisi ja millainen kehoni olisi sen jälkeen. Asiasta puhuminen helpotti pahimman kärjen pelolta pois ja suurin helpotus tuli seuraamalla äitejä: kaikki näkemäni olivat hengissä, kävelivät normaalisti ja monilla oli enemmän kuin yksi lapsi(!). Myös sairaalaan tutustumisen aikana tullut luottamus synnytyshenkilökuntaa kohtaan toi varmuutta omaan selviytymiseen. Jossain vaiheessa huomasin pelon kääntyneen odotukseen ja jopa innostukseen: mielenkiintoista nähdä millainen kokemus synnytykseni olisi!
Kuukausien odotuksen jälkeen itse h-hetkellä ajatuksia oli päässä nolla kappaletta. Synnytykseen valmistava supistuskipu vei kaiken energian pakottaen mielen keskittymään hengittämiseen ja kestämiseen. Ajantaju katosi ja oli vain tässä ja nyt, kipuaalto kerrallaan. Ponnistusvaiheessa tuntui, että keho vei kerrankin mieltä eikä mieli kehoa. Ja kun viimein kätilö näytti lasta ja tajusin sen olevan tyttö, katsoimme uutukaisen isän kanssa toisiamme ja kyynel vierähti poskelleni. Ensimmäinen tunne oli helpotus. Valtava helpotus. Katselin pientä tytärtäni, joka katseli turvonnein sumein silmin maailmaa ensimmäistä kertaa. Ainutlaatuinen.
Kiitos viisas keho, kiitos tukena ja loppuelämän vastuunjakajana toimiva rakas kumppani, kiitos sairaalan osaava synnytyshenkilökunta ja kiitos pieni tyttäremme, olet täydellinen.
