Minkähän projektin aloittaisin? Pitäisikö tehdä kauppalista vai laittaa pyykit narulle? Toisaalta keittiö pitäisi siivota ja olisi kiva käydä tsekkaamassa mailit tai ainakin vilkaista mitä naamakirjassa on meneillään. Pari kutomisprojektia odottaa jatkamista NIIN ja valokuvakirjat pitäisi saada valmiiksi.. Pieni ihminen vieressäni tekee pärinä-äänen katsoen odottavin, innostunein ja läsnäolevin silmin suoraan silmiini. Hymyilen ja päätän rakentaa kuppitornin.
Jos olemassa on vain tämä hetki, niin miksi siinä on niin hankalaa pysyä? Mennyt on jo mennyttä ja tulevaisuudesta ei voi tietää, joten miksi en olisi läsnä tässä ja nyt? Jokin minussa vastustaa tätä ajatusta suuresti ja päässäni huutaa ajatus: "pitäähän olla suunnitelma, asiat pitää hoitaa!" Koitan rauhoittaa tuon epäilijän ja ymmärrän sitä lietsovan pelon - pikkuhiljaa, hetkittäin ystäväiseni.
Olen kiitollinen, että olen saanut pienen opettajan vierelleni näyttämään hetkien tärkeyden ja maadoittamaan minut takaisin kuppitornien ja olemisen pariin. Käytännön asiat pitää hoitaa, mutta ehkä ensi vuoden suunnittelu tai sitä tulevien vuosien suunnittelu työurineen voi odottaa, kauppalista on joka tapauksessa jo päässäni ja todella tärkeät asiat tulevat varmasti tietooni ilman jatkuvaa internetin vahtausta. Kuppitornini eivät välttämättä enää kiinnosta huomenna - ymmärrän että meneillään on elämäni tärkein projekti, joka menee ohi jos en pysähdy sen äärelle.
Suljen kaikki ajatukset pois, nostan neidin syliini ja katson häntä. Saan tuijottavan katseen ja pärinä-äänen, josta repeän nauramaan. Pian nauramme molemmat, enkä tiedä sillä hetkellä mitään kauniimpaa ääntä maailmassa. Kiitos, että autat minua nostamaan katseeni ja huomaamaan hetkien kauneuden ❤️
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äitiys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äitiys. Näytä kaikki tekstit
maanantai 17. marraskuuta 2014
torstai 9. lokakuuta 2014
Junasukat
En muista koskaan neuloneeni villasukkia. Koulussa tehtiin töppöset, joita purettiin ja neulottiin, purettiin ja neulottiin.. mutta niiden jälkeen kantapään tekemiset ovat jääneet muille. Olen onnekas, sillä lähipiiristäni löytyy taitavia puikkojen heiluttajia enkä ole kokenut suurta tarvetta itse tarttua toimeen. Nyt kuitenkin löytyi motivaatio, kun huomasin nauttivani ajatuksesta, että saan tehdä meidän pienelle neitokaiselle itse sukat. Hyväksi havaitut junasukat jäivät pieneksi ja päätin, että tekisin uudet sellaiset. Facebookista löytyi Junasukat 75 v -tapahtuma, sillä kyseinen malli täyttää ensi vuonna tuon kunnioitettavan 75-vuoden iän. (Kannattaa käydä ainakin lukaisemassa junasukkien tarina, jos neulominen ei houkuttele.) Vielä kun sain äidilta apua ohjeen tulkintaan, niin vuolá - sukat alkoivat valmistua melkein itsestään! Eilen täältä löytyikin hyvin tyytyväinen äiti, joka meni odottavin mielin nukkumaan, jotta saisi pukea kylmään syysaamuun vauvalle uudet punaiset sukat ❤️
ps. itselle hankaluutta aiheuttavat kohdat olivat A. kantapään aloitus, sillä olin 1 ja 4 puikon keskellä josta neuvottiin aloittamaan aina sileä neule. Neuloin ensin 1 puikon oikeaa ja aloitin vasta sitten silmukoiden nostamisen. Ja B. kantalapun sivuilta poimittujen silmukoiden jälkeen itse olin tekemässä nurjaa puolta, joten tein ensin sitä oikean sijaan, jolloin yhteen neulomiskavennus tuli nurjalla ja silmukan yliveto kavennus oikealla puolella.
ps. itselle hankaluutta aiheuttavat kohdat olivat A. kantapään aloitus, sillä olin 1 ja 4 puikon keskellä josta neuvottiin aloittamaan aina sileä neule. Neuloin ensin 1 puikon oikeaa ja aloitin vasta sitten silmukoiden nostamisen. Ja B. kantalapun sivuilta poimittujen silmukoiden jälkeen itse olin tekemässä nurjaa puolta, joten tein ensin sitä oikean sijaan, jolloin yhteen neulomiskavennus tuli nurjalla ja silmukan yliveto kavennus oikealla puolella.
maanantai 29. syyskuuta 2014
Äitiys
Tasan viisi kuukautta sitten heräsi kodistamme ensimmäisen kerran kahden sijaan kolme. Pieni nyytti tuhisi vieressämme ja tajusin olevani äiti. Äiti. Yhdeksän kuukauden laskeutuminen tähän ajatukseen antoi ehkä jonkinlaisen pohjan jolle voisin alkaa rakentaa tätä ajatusta, mutta vasta kun vastasyntynyt tyttö nostettiin rinnalleni ensimmäisen kerran, tajusin kuinka alussa rakennustyömaani oli ollut.
Olen lukenut kaikenlaisia synnytyskertomuksia äidinrakkaudesta. Sellaisia joissa äidinrakkaus syöksyy suoniin heti ensimmäisen huudon kohdalla, sellaisia joissa sitä ei ole heti löytynyt, sellaisia joissa masennus on estänyt koko tunteen löytymisen. Luulen, että jokainen synnytys on oma kertomuksensa äitiydestä, äidinrakkaudesta ja kaikesta mitä pienen uuden ihmisen syntymiseen liittyykin. Jokainen tarina on yhtä uniikki kuin aiheuttajansa ja värikäs kuin kertojansa, ja voi! - siksi niin mielenkiintoinen ja arvokas.
Ajattelin synnytystä hyppynä tuntemattomaan. Monet uudet asiat voivat tuntua siltä, mutta yleensä asiat, joita valitsen tekeväni liittyvät iloon, nautiskeluun ja hyvään oloon, eivät siis sisällä kipua tai suurempia elämänmuutoksia. Päätin jo raskauden alussa etten miettisi koko synnytystä ennen kuin keväällä ja kun tammikuu koitti, alkoivat synnytysajatukset hiipiä mieleeni. Ensimmäinen tunne oli epätietoisuudesta kumpuava pelko: Kestänköhän tulevan kivun? Selviänkö hengissä? Olisin halunnut että joku olisi osannut kertoa minulle tarkalleen millaista synnyttäminen olisi ja miten se menisi, millaista kipua se sisältäisi ja millainen kehoni olisi sen jälkeen. Asiasta puhuminen helpotti pahimman kärjen pelolta pois ja suurin helpotus tuli seuraamalla äitejä: kaikki näkemäni olivat hengissä, kävelivät normaalisti ja monilla oli enemmän kuin yksi lapsi(!). Myös sairaalaan tutustumisen aikana tullut luottamus synnytyshenkilökuntaa kohtaan toi varmuutta omaan selviytymiseen. Jossain vaiheessa huomasin pelon kääntyneen odotukseen ja jopa innostukseen: mielenkiintoista nähdä millainen kokemus synnytykseni olisi!
Kuukausien odotuksen jälkeen itse h-hetkellä ajatuksia oli päässä nolla kappaletta. Synnytykseen valmistava supistuskipu vei kaiken energian pakottaen mielen keskittymään hengittämiseen ja kestämiseen. Ajantaju katosi ja oli vain tässä ja nyt, kipuaalto kerrallaan. Ponnistusvaiheessa tuntui, että keho vei kerrankin mieltä eikä mieli kehoa. Ja kun viimein kätilö näytti lasta ja tajusin sen olevan tyttö, katsoimme uutukaisen isän kanssa toisiamme ja kyynel vierähti poskelleni. Ensimmäinen tunne oli helpotus. Valtava helpotus. Katselin pientä tytärtäni, joka katseli turvonnein sumein silmin maailmaa ensimmäistä kertaa. Ainutlaatuinen.
Kiitos viisas keho, kiitos tukena ja loppuelämän vastuunjakajana toimiva rakas kumppani, kiitos sairaalan osaava synnytyshenkilökunta ja kiitos pieni tyttäremme, olet täydellinen.
Olen lukenut kaikenlaisia synnytyskertomuksia äidinrakkaudesta. Sellaisia joissa äidinrakkaus syöksyy suoniin heti ensimmäisen huudon kohdalla, sellaisia joissa sitä ei ole heti löytynyt, sellaisia joissa masennus on estänyt koko tunteen löytymisen. Luulen, että jokainen synnytys on oma kertomuksensa äitiydestä, äidinrakkaudesta ja kaikesta mitä pienen uuden ihmisen syntymiseen liittyykin. Jokainen tarina on yhtä uniikki kuin aiheuttajansa ja värikäs kuin kertojansa, ja voi! - siksi niin mielenkiintoinen ja arvokas.
Ajattelin synnytystä hyppynä tuntemattomaan. Monet uudet asiat voivat tuntua siltä, mutta yleensä asiat, joita valitsen tekeväni liittyvät iloon, nautiskeluun ja hyvään oloon, eivät siis sisällä kipua tai suurempia elämänmuutoksia. Päätin jo raskauden alussa etten miettisi koko synnytystä ennen kuin keväällä ja kun tammikuu koitti, alkoivat synnytysajatukset hiipiä mieleeni. Ensimmäinen tunne oli epätietoisuudesta kumpuava pelko: Kestänköhän tulevan kivun? Selviänkö hengissä? Olisin halunnut että joku olisi osannut kertoa minulle tarkalleen millaista synnyttäminen olisi ja miten se menisi, millaista kipua se sisältäisi ja millainen kehoni olisi sen jälkeen. Asiasta puhuminen helpotti pahimman kärjen pelolta pois ja suurin helpotus tuli seuraamalla äitejä: kaikki näkemäni olivat hengissä, kävelivät normaalisti ja monilla oli enemmän kuin yksi lapsi(!). Myös sairaalaan tutustumisen aikana tullut luottamus synnytyshenkilökuntaa kohtaan toi varmuutta omaan selviytymiseen. Jossain vaiheessa huomasin pelon kääntyneen odotukseen ja jopa innostukseen: mielenkiintoista nähdä millainen kokemus synnytykseni olisi!
Kuukausien odotuksen jälkeen itse h-hetkellä ajatuksia oli päässä nolla kappaletta. Synnytykseen valmistava supistuskipu vei kaiken energian pakottaen mielen keskittymään hengittämiseen ja kestämiseen. Ajantaju katosi ja oli vain tässä ja nyt, kipuaalto kerrallaan. Ponnistusvaiheessa tuntui, että keho vei kerrankin mieltä eikä mieli kehoa. Ja kun viimein kätilö näytti lasta ja tajusin sen olevan tyttö, katsoimme uutukaisen isän kanssa toisiamme ja kyynel vierähti poskelleni. Ensimmäinen tunne oli helpotus. Valtava helpotus. Katselin pientä tytärtäni, joka katseli turvonnein sumein silmin maailmaa ensimmäistä kertaa. Ainutlaatuinen.
Kiitos viisas keho, kiitos tukena ja loppuelämän vastuunjakajana toimiva rakas kumppani, kiitos sairaalan osaava synnytyshenkilökunta ja kiitos pieni tyttäremme, olet täydellinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)