tiistai 15. helmikuuta 2022

Neiti Aika

Aika kuluu nopeasti. Muistan, kuinka ystäväni ja läheiseni kertoivat siitä, miten pienten lasten kanssa aika kuluu nopeammin ja miten ruuhkavuodet hujahtavat ohi hetkessä. Mietin silloin (sinkkuna ja lapsettomana), että miten aika voisi kulua nopeammin kuin nyt! Vähänpä tiesin.. Tuntuu armottomalta, miten välillä tuntuu, että aina on maanantai! Tai kun istun työkoneelle hetkeksi, niin seuraavassa hetkessä onkin jo iltapäivä ja kiire alkaa taas tuntua sisuksissani. Eihän aika oikeasti kulje nopeampaa (eihän?), mutta jokin tässä kaikessa saa ajan vääristymään niin, että tunteja katoaa vuorokaudesta!

Olen tutkaillut tätä asiaa nyt tovin. En koko esikoiseni ikää, sillä en muista että aika olisi juossut silloin kun hän oli vauva. Toisen lapsemme kohdalla alkoi jo hieman tuntua kiireisemmältä ja kolmannen lapsen synnyttyä vauhti kiihtyi, mutta se oli edelleen kiireetöntä. Se se on, kiireen tunne! Tuo tunne, joka syntyy sisällä. Usein ulkopuolisesta paineesta ja odotuksista, jotka omassa päässä muodostavat sääntöjä, "pitäisi" asioita, joissa väkisin pysyminen aiheuttaa kiireen ja stressin tunnetta. Ei äitiys tehnyt minusta kiireistä tai hukannut tuntejani, vaan se tunne, että minulla on kiire! Kiireen tuntua ei aiheuta lapset tai edes arkiset asiat, vaan aikataulut joissa pysyminen kolmen lapsen kanssa tuntuu usein haastavalta ja synnyttää epäonnistumisen, häpeän ja syyllisyyden tunteita. Tunnetta siitä, että sinulla on jatkuvasti kiire! Ajatuksia ja sisäistä puhetta, jotka arvioivat onnistutko, oletko hyvä äiti tai hyvä kansalainen, pystytkö ylipäätään huolehtimaan lapsistasi! 

Törmään siis jälleen tuohon armottomaan sisäiseen puheeseeni, joka hyvää hyvyyttään yrittää pitää minut turvassa latelemalla oppimiaan sääntöjä ja kritisoimalla. Ja kuitenkaan se ei vie eteenpäin, ei pidä minua turvassa tai saa minua yrittämään uudelleen, vaan latistaa ja kuihduttaa. Olemme tunteneet nyt viisi kuukautta. Olen lukenut kirjoja lempeydestä, itsemyötätunnosta ja sisäisestä kriitikosta. Alan tunnistaa sitä paremmin ja paremmin, huomaamaan ikävän oloni taustalta tuon pienen mutta vaativan äänen ja tiedän, että se on jo hyvin - tiedostaminen. Se on alku. Välillä saan jo rauhoitettua sitä, vaihdettua sättimisen kannustaviin ja lempeihin sanoihin "sinä riität", "olet tärkeä", "se on inhimillistä" ja yksi kestosuosikeistani "sinä selviät kyllä". On edelleen hämmentävää, miten itselleen kauniisti puhuminen koskettaa syvältä, nostaa kyyneleet silmiin ja rauhoittaa. 

Aikaa on ihan yhtä paljon nyt kuin ennenkin. Ulkopuolelta tulevia vaatimuksia on enemmän ja stressaantuneena sisäinen kriitikko ottaa mielellään ohjat, jolloin stressi ja kiire tuntuvat jokaisessa solussa hätähuutona - nyt pitää toimia! Mutten halua toimia niin. Haluan rauhaa, kiireettömyyttä, läsnäoloa. Haluan, että lapseni tuntevat olevansa tärkeämpiä kuin aikataulut tai rakastetumpia kuin kiire. Haluan itse tuntea rauhaa ja rakkautta, hengittää vapaasti ja hymyillä. Tarkoittaako se, että olemme myöhässä kaikkialta ja elämästä katoaa rytmit ja rutiinit? Ei. Se tarkoittaa sitä, että elämästä häviää kiireen tunne ja kaikki soljuu eteenpäin. Tutkimusten mukaan jopa tehokkaammin. Tiedän, että joudun harjoittelemaan tätä vielä paljon. Mutta minulla on tavoite. Tärkeä ja merkityksellinen tavoite. Jonain maanantaina syön lounasta ja huomaan, että oloni on ollut koko päivän kiireetön, jopa rauhallinen ilman että olen joutunut miettimään ajatuksiani ja tunteitani sen kummemmin. Harjoitus tekee mestarin ja jos rinnalla on kannustava, rakastava ja lempeä ystävä kriitikon sijaan, on helpompi kukoistaa. 




Lempeyden kirja, Sanna Wikström & Reija Könönen, 2020
Kesytä kriitikkosi, Taina Laane, 2020
Kukoistava kasvatus, Pauliina Avola &Viivi Penkikäinen, 2020





sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Minä rakastan sinua

Meillä on tällä hetkellä ahkerassa käytössä Viisas elämä -kortit (Marika Borg). Kortit ovat ihanan värikkäät ja lapset haluavat iltahiljentymisen yhteydessä nostaa kortin itselleen. Olen itse käyttänyt kortteja lähinnä, kun mieltäni kaihertaa jokin isompi kysymys tai kun haluan viisaan neuvon oman oloni käsittelemiseen, kuten mikä auttaisi minua juuri nyt ahdistavan oloni kanssa tai mitä tekisin uuden työn suhteen jne. 

No eilen päätin myös nostaa kortin, vaikka kysymykseni ei ollut niin selkeä. Halusin jotain apua oman olotilani, itselleni vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Käteni nosti pakasta kirjavan papukaijakortin, jossa luki Löydä oma äänesi. Ensimmäinen ajatus mitä skeptinen mieleni nosti oli, että mitähän tämä nyt meinaa. Luin kortin takaa löytyvän pidemmän tekstin ja kyyneleet vierähtivät poskilleni. "Ilmaisemme itseämme epäaidosti ja toimimattomasti varsinkin silloin, kun hermostumme, pahoitamme mielemme tai ahdistumme. Saatamme vaahdota ja sättiä kovaa ja karkeasti." Osui ja upposi. En kuitenkaan ehtinyt analysoida korttia pidempään, sillä iltasatu odotti.

Tänään heräsin kireänä ja olo oli ikävä, vaikka olin nukkunut pitkät yöunet. Yöllä alitajuntani oli tuonut pelkoni uniini ja heräsin keskellä yötä ajatukseen, että olen vakavasti sairas. Hengitin syvään, vaihdoin asentoa ja keskityin sisään ja ulos virtaavan ilman havainnointiin. Olen huomannut tämän olevan ainoa asia mitä pystyn tekemään ettei mieleni ala ruokkimaan pelkoani, jolloin uni ei enää tule. Onneksi tätä ei tapahdu kovin usein. Nukahdin uudelleen. No kireä aamu vaihtui päivään ja tajusin, että minullahan on keino purkaa tätä oloa. Ja vieläpä mukava keino - meditointi!

Tähän on todettava, että olen jo vuonna 2014 tutustunut ensimmäisen kerran tutkimuksiin, joiden mukaan mindfulness, meditointi tai mikä tahansa hiljentymisharjoittelu on meille tärkeää terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Olen aina nauttinut näistä harjoitteista, jos niitä on ollut hyvinvointikoulutuksissa, mutta en ole osannut ottaa niitä osaksi arkeani. Oikeastaan jokin minussa on vastustanut niitä vahvasti. Liian vaikeaa, liian rasittavaa, vie liikaa aikaa ja parhain, minä pärjään ilmankin :D Ego on ollut vahvasti niitä vastaan, vaikka sielu on kaivannut niiden tuomaa ravintoa. Puolitoista vuotta sitten aloin meditoida ikään kuin pakon edessä (sain paniikkikohtauksen ja makasin viikon sängyssä voimattomana). Meditointi oli ainoa asia mikä tuntui hyvältä ja millä tunsin saavani rauhaa kehossani vallitsevaan epätasapainoon. Sain jopa selkäsärkyni loppumaan erään pitkän meditoinnin yhteydessä, jossa käsittelin vihaa, mutta siitä toisella kertaa. 

Takaisin tähän päivään. Selasin youtuben meditointeja ja olin jo aloittamassa tunteita käsittelevän meditoinnin, kun jostain tuli ajatus, että nyt tarvitsen metta meditointia. Metta-meditaatiot eli rakastavan ystävällisyyden (loving kindness) -meditoinnit keskittyvät rakastavaan myötätuntoon niin itseä kuin muitakin kohtaan. Tänään halusin valita nimenomaan itsemyötätuntoon keskittyvän harjoituksen. Itken usein meditointien aikana, niin myös tänään. On hämmentävää, miten voi antaa itselleen jotain jota ei edes tiennyt kaipaavansa. Kuinka oman käden kosketus toisessa kädessä voi tuntua niin lohduttavalta ja eheyttävältä, kuinka itselle sanotut kauniit sanat koskettavat ja antavat turvaa. Olet ihana juuri tuollaisena kuin olet, olen aina vierelläsi, ei hätää, rakastan sinua.. 

Meditoinnin aikana koin myös oivalluksen. Olen aina pitänyt itseäni suurpiirteisenä tyyppinä, sellaisena joka menee siitä mistä aita on matalin. Mutta itseasiassa sisäinen ääneni ei todellakaan arvosta noita piirteitä itsessäni. Oivalsin, että oma sisäinen puheeni on todella paheksuva ja omaa korkeat standardit. Jos jätän takkini väärään paikkaan tai koitan keventää siivousta jättämällä pölypallot huomaamatta, ei sisäinen ääneni ole kovinkaan lempeä. Tämä oivallus toi mieleeni eilisen papukaijakortin, joka sai häpeän ja syyllisyyden kyyneleet silmiini - sillä tuo ankara ja karkea ääni ei jää ainoastaan sisälleni kun hermostun tai ahdistun. En halua olla tuo ikävästi puhuva karkea tyyppi, vaan jotain muuta. 

"Sanat ovat eheyttävä lahja." Lause kiteyttää kortin sanoman. Mitä jos harjoittelisin uuden sisäisen äänen käyttämistä? Mitä jos sättimisen ja paheksumisen sijaan sanoisinkin itselleni ensi kerralla sinä riität, ei se mitään tai miten voisin auttaa sinua tässä tilanteessa? Mitä jos ehtisin hengittää edes kerran syvään, ennen kuin päätän miten reagoin itselleni tai läheisilleni ärsyttävässä tilanteessa tai lohduttaisin itseäni ääneen ahdistavan tilanteen kohdatessa. Mitä jos valitsisin olla itseni puolella. Valitsisin rakkauden. 



"What ever the question. Love is the answer."

 - Wayne w. Dyer-





tiistai 7. syyskuuta 2021

Uusi alku

On syyskuu 2021. Olen viimeksi avannut tämän kirjoitusalustan lokakuussa 2015 eli kuusi vuotta sitten. Paljon mahtuu noihin kuuteen vuoteen ja huomaan, että tuntuu todella kotoisalta olla jälleen täällä. Kirjoittamassa, miettimässä sanoja ja lauseita, kokonaisuutta omien tunteiden ja ajatusten pohjalta, joita haluan kirjoitukseksi muuttaa. Mietin, olisiko kuluneet vuodet olleet erilaiset jos olisin jatkanut kuvaamista ja kirjoittamista? Olisiko se keventänyt raskaita hetkiä, antanut mahdollisuuden pohtia asioita erilailla - olisiko se auttanut pysähtymään useammin? En tiedä, eikä se oikeastaan ole kiinnostavaakaan. Vain tämä hetki on olemassa ja siihen voin vaikuttaa. 

On siis vuosi 2021. Vuosi, jota historian kirjoissa tullaan muistelemaan toisena koronavuotena, mahdollisesti vuotena jolloin koronarajoituksista luovuttiin. Minulle se tulee olemaan vuosi, jolloin esikoiseni aloitti koulun ja nuoremmat sisarukset aloittivat päiväkodin. Syksy, jolloin yht äkkiä istun aamulla kello yhdeksän yksin keittiön pöydän ääressä avaamassa läppäriä ja aloittamassa työpäivää. Mielessäni edelleen kuva, kuinka kaksivuotiaamme astelee yksin reippaasti päiväkodin ovista sisälle ja hymyilen hänelle kannustavasti, vaikka sisälläni myrskyää. Syyllisyys, luopumisen tuska, suru ja ahdistus tuntuvat koko kehossa, mutta yritän ajatella niitä pois. Kaikkihan tekevät näin, tämä on aivan tavallista ja koen nyt vain muutosahdistusta ja hän pärjää kyllä... Ja siihen lopetan. Ei. Tällä kertaa en halua ajatella tunteita pois ja koittaa painaa niitä sivuun, ikään kuin ne voisi järjellä todistaa vääriksi. Aloitan surusta ja luopumisen tunteesta. Kyyneleet valuvat poskilleni ja rintaa puristaa. On ihan ok, että tunnet surua ja että tämä itkettää - juttelen itselleni. Hän on pieni ja sinulle rakas, anna tulla vaan. 

Surun tultua näkyväksi, mieleen alkaa hiipiä syyllisyys. Miksi hän on päiväkodissa? Mikä on niin tärkeää, että voin antaa hänet muiden aikuisten huomaan? Sama ystävä minussa vastaa, sinä. Sinä olet niin tärkeä, että voit lainata aarrettasi hetkeksi myös muille. Sillä sinä tarvitset tätä. "Mutta en halua tarvita tätä! Haluan pystyä hoitamaan kaiken itse, pärjäämään itse ja silti olemaan täydellinen äiti!" - sisälläni huutaa. Mutta tiedän, että se on totta. Olen ollut pitkään kotiäiti ja nauttinut suurimman osan ajasta, mutta nyt tarvitsen jotain muuta. Jotain joka ei liity äitiyteen, ei kotiin tai perheeseen. Tämä tekee minulle hyvää. 

Huomaan oloni rauhoittuneen. Tunnen syyllisyyden vihlaisun edelleen ja huomaan, että mieleni on valmis esittämään lisäargumentteja sitä lietsoakseen, mutta tuo hyvä ystävä sisälläni on myötätuntoinen, lempeä ja rauhallinen ottaessaan syyllisyyden hellään huomaansa. Sinä saat olla, minä näen sinut. 

Istun alas ja avaan koneen. Sormeni kirjoittavat automaattisesti hakukenttään Rohkenen rakastaa ja eteeni avautuu vanha rakas blogini. Aloitan kirjoittamaan ja oloni kevenee entisestään. Olen kotona. 




perjantai 23. lokakuuta 2015

Perjantailounas nautiskellen

Viime yönä riehunut syysmyrsky tuntui tulevan ikkunoista sisälle saakka, eikä aamu näyttänyt kovin paljon lupaavammalta uloslähdön kannalta. Olin koko viikon ajatellut lämmöllä perjantaita, sillä olin luvannut itselleni lounastaa ulkona viikonlopun alkamisen kunniaksi. Väsymyksen ja luotaantyöntävän sään takia suunnitelmat jäivät kuitenkin toteutettavaksi ensi viikolle.

Miten voisin juhlistaa perjantaita kotilounaalla? Mitä siihen tarvitaan: hyvää seuraa, hyvää ruokaa, pientä esillepanoa ja itsestään tiskautuvat astiat. Kolme ensimmästä kohtaa oli totetutettavissa, joten neljäs olisi vain pieni miinus. Viimeisen puolen vuoden aikana kokkaaminen on muuttunut tässä huushollissa, kun pääkokki on saanut apukokin. Kun mamma suuntaa keittiöön alkaa keittiöjakkara liikkua pöytää kohden ja pian siinä nököttääkin maailman suloisin, ei aina avuliain, pikkukokki. Tällä kertaa neidin mielenkiinnon voitti raejuustopurkki ja haarukka. Onneksi kanapasta on nopeasti valmistuva ruoka..

Netistä löytyi huikean hyvä, nimensä veroinen Maailman paras kanapasta. Kaikkia aineita ei löytynyt tuoreena, mutta se ei menoa haitannut. Kun ruoka oli valmista, kaadoin sen kauniiseen astiaan, katoin pöydän ja istuin nauttimaan perjantailounaasta pikkukokin kanssa. Oli kyllä huikeaa, niin ruoka (molempien suihin katosi lautaselliset!) kuin seura kuin fiiliskin. Tätä lisää, pientä panostusta, nautiskelua ja erilaista arkiruokailua.









keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Kesäkurpitsakakku

Sain äidiltä kotiin viemisiksi kesäkurpitsan, ison sellaisen, ja lasagnen jälkeen piti keksiä vielä jokin toinen ruoka mihin upottaa sitä. Muistin maistaneeni joskus todella hyvää kesäkurpitsapiirakkaa ja sen muiston innoittamana kaivoin internetistä kakkureseptin. Resepti on käytännössä sama kuin porkkanakakun, porkkana vaan korvataan kesäkurpitsalla :)

Innostuin jo kakkua tehdessäni, että tästä kyllä haluan tehdä blogipäivityksen, niin tohkeissani olin ja kun kakku tuli uunista jäin malttamattomasti odottamaan sen jäähtymistä (sen jälkeen laitetaan se paras osio eli kuorrute :P). No.. miten siinä sitten kävikään..

Keittiöstä kuului räsähdys ja ryntäsin katsomaan mitä tapahtui. Kakkuvuoka oli palasina ja levyllä kärysi sekä rikkoutunutta saviastiaa että kakkua. Levy hehkui punaisena ja ihmekös tuo, kun säätönappi oli maagisesti kääntynyt täysille. Joskus se on vaan niin nopea, pikkuneiti.

Leikkasin palaneen osan irti ja 2/10 osa kakusta oli vielä syömäkelpoista. Hyvää oli :D Viikonloppuna hellansuojusostoksille..


keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Ruokalista

Suunnittelemattomuus on joskus hyvästä, erityisesti jos tuppaa suunnittelemaan oikeastaan kaikkea mutta ei ala toteuttaa suunnitelmiaan. MUTTA tämä viikko on opettanut kuinka jotain asioita kannattaa suunnitella :) 

Mielestäni yksi parhaimmista hetkistä työpäivässä on lounas. Erityisesti jos työskentelee paikassa, jossa ei ole työmaaruokalaa ja ravintolan saa valita monipuolisesta valikoimasta. Se voi aiheuttaa hetkellisesti valinnanvaikeutta (erityisesti nälkäisenä), mutta siinä vaiheessa kun istuu pöytään ja lukee menua on fiilis mahtava. Kotiäitinä lounas on hieman erilainen kokemus.. Ensinnäkin onnentunteita tulee siitä, jos lounasta on jäänyt edellispäivästä ja aamupäivällä saa nukkua vauvan kanssa päiväunia kokkaamisen sijaan. Toisena ne tuskalliset kauppareissut, joihin on yrittänyt varautua kauppalistan kanssa, mutta silti pää lyö tyhjää mitä ostoksista voisi taikoa ja mukaan tulee napattua yhtä sun toista (ylimääräistä). 

Viime viikolla päätin muuttaa omaa ostos- ja ruoanlaittokulttuuriani. Surffailin K-marketin reseptisivuilla sekä Marttojen ruokavinkkisivuilla, joista jälkimmäisestä löytyi sivu: viikon ja kolmen viikon ruokalistat. Sivulla kannustettiin suunnittelemaan ruokalistat etukäteen ja sivuilla oli myös valmiit ehdotukset. Päätin kokeilla tätä. Listasin erilaisia ruokia, joita aloin sijoitella tulevan viikon päivien kohdille. Yritin ottaa huomioon monipuolisuuden, edullisuuden, annoskoon sekä houkuttelevuuden (siis itselleni motivaation kokata kyseisiä ruokia :)). Tässä vaiheessa olin jo aika innoissani, sillä huomasin pala palalta eteeni ilmestyvän ruokalistan pienentävän aiheeseen liittyvää tuskanmöykkyäni. Maanantaina kaappien kätköstä -ruokaa, sillä se on kauppapäivä. Tiistaina kasvispihvejä, keskiviikkona tonnikalamakaronilaatikkoa (suosittelen! Oli nopea ja maistui hyvältä.) ja torstaina jauhelihasta sekä lihapullia, että jauhelihakastketta seuraavalle päivälle, jolloin siitä saa vielä illalla tortillat! Eikun ruoka-aineet listalle ja kauppaan. So easy!

Suunnittelulla voi siis helpottaa elämäänsä suunnattomasti. On ollut mahtavaa, kun ei ole päivittäin täytynyt miettiä mitä laittaa ruoaksi, vaan sen on tiennyt jo etukäteen ja kaikki tarvittava on kaapissa valmiina. Ruoanlaittoa on voinut ennakoida päiväsuunnitelmien suhteen ja joka päivä on ollut lounasta valmiina edellispäivän päivälliseltä. Aivan mahtavaa :) Kiitos Martat! 







Sydän soi ilosta

Olin tänään kuuntelemassa Marika Borgin Jaksa, innostu, uudistu -luentoa. Olen osallistunut muutamille Marikan kursseille ja oikeastaan kaikki mitä luennolla käsiteltiin oli ennestään tuttua, mutta silti asiat kolahtivat kuin uusina asioina.

Marika esitti ajatuksiaherättävän kysymyksen: mitä pitäisi tehdä vähemmän ja mitä enemmän? Mikä saa mielialan kohoamaan, mikä taas ei. Onko jokin asia, jonka tekemisestä olen haaveillut tai jopa suunnitellut sen aloittamista jo pitkään? Ja mitä jos aloittaisin sen tekemisen tänään, olisinko vuoden päästä tyytyväinen että aloitin sen? Oikeastaan se oli se joka kolahti, kuinka 365 päivää on pitkä aika jonkin asian tekemiseen. Jos aloittaisin pianon soiton tänään ja harjoittelisin vähän joka päivä, olisin varmasti aika hyvä siinä vuoden päästä!

Ja sitten tulee se vanha tuttu, vastustus. Mutta.. väsyttää, ei ole aikaa, miten muka harjoittelisin, pitäähän tätä ensin vähän SUUNNITELLA! Tiedän, että muutokset kannattaa tehdä pienin askelin, sillä silloin ne tulee helpommin tehtyä kuin että tavoittelee heti kuuta taivaalta. Muutosta ei kuitenkaan synny, jos sitä ei koskaan aloita, joten miten saada jokin uusi tapa alkuun?

Olen pitkään halunnut aloittaa hiljentymisen päivittäin, hienommin sanottuna meditoinnin. Buddhan aivot (Rick Hanson&Richard Mendius), Tietoinen läsnäolo (Mark Williams&Danny Penman) ja monet muut kirjat ovat täynnä tutkimuksiin pohjautuvaa tietoa meditoinnin hyvää tekevistä vaikutuksista. Tiedän siis sen tekevän minulle hyvää, mutta silti sen aloittaminen on tuntunut vuoren huipulle kiipeämiseltä (en ole koskaan kiivennyt, mutta oletan sen olevan haastavaa ja raskasta, jopa mahdotonta). Tarvitaan siis päätös: haluan meditoida joka päivä vähintään minuutin. Tätä motivoimassa on tieto, että se lisää hyvää oloa ja tiedän olevani todella tyytyväinen vuoden päästä että aloitin tämän. Vieläkin tuntuu hieman vastutustusta. Miltä hyvä olo tuntuu?

Tänään luennon jälkeen oloni oli mahtava. Olin saanut keskittyä hetken omiin ajatuksiini ja hyvinvointiini 100%, tavannut ihania ihmisiä ja kotona odotti omat rakkaat. Jälkikasvun poskihampaat tekevät tuloaan ja häiriköivät pikkuneidin unen saantia. Istuin sängyn viereen laulamaan iltalaulua hymyssä suin. Tiesin, että voisin istua siinä niin pitkään kuin tarve vaatii, hyvällä ja levollisella mielellä. Kiitollisuus tuntui rinnassa ja mieleeni nousi sanat: Sydän soi ilosta. Niin kuvaisin sen hyvän olon tunteen,
joka tuntui väreilynä rintakehässä leviten joka puolelle kehoa tehden mielen kevyeksi ja kaiken mahdolliseksi. Jos meditointi auttaa tämän olotilan aikaansaamista, niin haluan alkaa meditointinarkkariksi!

Vieläkin pieni möykky rinnassa yrittää piipittää vastaan, mutta annan sen piipittää. Katsotaan viikon päästä mitä se tykkää uudesta tavastani ;)