On syyskuu 2021. Olen viimeksi avannut tämän kirjoitusalustan lokakuussa 2015 eli kuusi vuotta sitten. Paljon mahtuu noihin kuuteen vuoteen ja huomaan, että tuntuu todella kotoisalta olla jälleen täällä. Kirjoittamassa, miettimässä sanoja ja lauseita, kokonaisuutta omien tunteiden ja ajatusten pohjalta, joita haluan kirjoitukseksi muuttaa. Mietin, olisiko kuluneet vuodet olleet erilaiset jos olisin jatkanut kuvaamista ja kirjoittamista? Olisiko se keventänyt raskaita hetkiä, antanut mahdollisuuden pohtia asioita erilailla - olisiko se auttanut pysähtymään useammin? En tiedä, eikä se oikeastaan ole kiinnostavaakaan. Vain tämä hetki on olemassa ja siihen voin vaikuttaa.
On siis vuosi 2021. Vuosi, jota historian kirjoissa tullaan muistelemaan toisena koronavuotena, mahdollisesti vuotena jolloin koronarajoituksista luovuttiin. Minulle se tulee olemaan vuosi, jolloin esikoiseni aloitti koulun ja nuoremmat sisarukset aloittivat päiväkodin. Syksy, jolloin yht äkkiä istun aamulla kello yhdeksän yksin keittiön pöydän ääressä avaamassa läppäriä ja aloittamassa työpäivää. Mielessäni edelleen kuva, kuinka kaksivuotiaamme astelee yksin reippaasti päiväkodin ovista sisälle ja hymyilen hänelle kannustavasti, vaikka sisälläni myrskyää. Syyllisyys, luopumisen tuska, suru ja ahdistus tuntuvat koko kehossa, mutta yritän ajatella niitä pois. Kaikkihan tekevät näin, tämä on aivan tavallista ja koen nyt vain muutosahdistusta ja hän pärjää kyllä... Ja siihen lopetan. Ei. Tällä kertaa en halua ajatella tunteita pois ja koittaa painaa niitä sivuun, ikään kuin ne voisi järjellä todistaa vääriksi. Aloitan surusta ja luopumisen tunteesta. Kyyneleet valuvat poskilleni ja rintaa puristaa. On ihan ok, että tunnet surua ja että tämä itkettää - juttelen itselleni. Hän on pieni ja sinulle rakas, anna tulla vaan.
Surun tultua näkyväksi, mieleen alkaa hiipiä syyllisyys. Miksi hän on päiväkodissa? Mikä on niin tärkeää, että voin antaa hänet muiden aikuisten huomaan? Sama ystävä minussa vastaa, sinä. Sinä olet niin tärkeä, että voit lainata aarrettasi hetkeksi myös muille. Sillä sinä tarvitset tätä. "Mutta en halua tarvita tätä! Haluan pystyä hoitamaan kaiken itse, pärjäämään itse ja silti olemaan täydellinen äiti!" - sisälläni huutaa. Mutta tiedän, että se on totta. Olen ollut pitkään kotiäiti ja nauttinut suurimman osan ajasta, mutta nyt tarvitsen jotain muuta. Jotain joka ei liity äitiyteen, ei kotiin tai perheeseen. Tämä tekee minulle hyvää.
Huomaan oloni rauhoittuneen. Tunnen syyllisyyden vihlaisun edelleen ja huomaan, että mieleni on valmis esittämään lisäargumentteja sitä lietsoakseen, mutta tuo hyvä ystävä sisälläni on myötätuntoinen, lempeä ja rauhallinen ottaessaan syyllisyyden hellään huomaansa. Sinä saat olla, minä näen sinut.
Istun alas ja avaan koneen. Sormeni kirjoittavat automaattisesti hakukenttään Rohkenen rakastaa ja eteeni avautuu vanha rakas blogini. Aloitan kirjoittamaan ja oloni kevenee entisestään. Olen kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti