Aika kuluu nopeasti. Muistan, kuinka ystäväni ja läheiseni kertoivat siitä, miten pienten lasten kanssa aika kuluu nopeammin ja miten ruuhkavuodet hujahtavat ohi hetkessä. Mietin silloin (sinkkuna ja lapsettomana), että miten aika voisi kulua nopeammin kuin nyt! Vähänpä tiesin.. Tuntuu armottomalta, miten välillä tuntuu, että aina on maanantai! Tai kun istun työkoneelle hetkeksi, niin seuraavassa hetkessä onkin jo iltapäivä ja kiire alkaa taas tuntua sisuksissani. Eihän aika oikeasti kulje nopeampaa (eihän?), mutta jokin tässä kaikessa saa ajan vääristymään niin, että tunteja katoaa vuorokaudesta!
Olen tutkaillut tätä asiaa nyt tovin. En koko esikoiseni ikää, sillä en muista että aika olisi juossut silloin kun hän oli vauva. Toisen lapsemme kohdalla alkoi jo hieman tuntua kiireisemmältä ja kolmannen lapsen synnyttyä vauhti kiihtyi, mutta se oli edelleen kiireetöntä. Se se on, kiireen tunne! Tuo tunne, joka syntyy sisällä. Usein ulkopuolisesta paineesta ja odotuksista, jotka omassa päässä muodostavat sääntöjä, "pitäisi" asioita, joissa väkisin pysyminen aiheuttaa kiireen ja stressin tunnetta. Ei äitiys tehnyt minusta kiireistä tai hukannut tuntejani, vaan se tunne, että minulla on kiire! Kiireen tuntua ei aiheuta lapset tai edes arkiset asiat, vaan aikataulut joissa pysyminen kolmen lapsen kanssa tuntuu usein haastavalta ja synnyttää epäonnistumisen, häpeän ja syyllisyyden tunteita. Tunnetta siitä, että sinulla on jatkuvasti kiire! Ajatuksia ja sisäistä puhetta, jotka arvioivat onnistutko, oletko hyvä äiti tai hyvä kansalainen, pystytkö ylipäätään huolehtimaan lapsistasi!
Törmään siis jälleen tuohon armottomaan sisäiseen puheeseeni, joka hyvää hyvyyttään yrittää pitää minut turvassa latelemalla oppimiaan sääntöjä ja kritisoimalla. Ja kuitenkaan se ei vie eteenpäin, ei pidä minua turvassa tai saa minua yrittämään uudelleen, vaan latistaa ja kuihduttaa. Olemme tunteneet nyt viisi kuukautta. Olen lukenut kirjoja lempeydestä, itsemyötätunnosta ja sisäisestä kriitikosta. Alan tunnistaa sitä paremmin ja paremmin, huomaamaan ikävän oloni taustalta tuon pienen mutta vaativan äänen ja tiedän, että se on jo hyvin - tiedostaminen. Se on alku. Välillä saan jo rauhoitettua sitä, vaihdettua sättimisen kannustaviin ja lempeihin sanoihin "sinä riität", "olet tärkeä", "se on inhimillistä" ja yksi kestosuosikeistani "sinä selviät kyllä". On edelleen hämmentävää, miten itselleen kauniisti puhuminen koskettaa syvältä, nostaa kyyneleet silmiin ja rauhoittaa.
Aikaa on ihan yhtä paljon nyt kuin ennenkin. Ulkopuolelta tulevia vaatimuksia on enemmän ja stressaantuneena sisäinen kriitikko ottaa mielellään ohjat, jolloin stressi ja kiire tuntuvat jokaisessa solussa hätähuutona - nyt pitää toimia! Mutten halua toimia niin. Haluan rauhaa, kiireettömyyttä, läsnäoloa. Haluan, että lapseni tuntevat olevansa tärkeämpiä kuin aikataulut tai rakastetumpia kuin kiire. Haluan itse tuntea rauhaa ja rakkautta, hengittää vapaasti ja hymyillä. Tarkoittaako se, että olemme myöhässä kaikkialta ja elämästä katoaa rytmit ja rutiinit? Ei. Se tarkoittaa sitä, että elämästä häviää kiireen tunne ja kaikki soljuu eteenpäin. Tutkimusten mukaan jopa tehokkaammin. Tiedän, että joudun harjoittelemaan tätä vielä paljon. Mutta minulla on tavoite. Tärkeä ja merkityksellinen tavoite. Jonain maanantaina syön lounasta ja huomaan, että oloni on ollut koko päivän kiireetön, jopa rauhallinen ilman että olen joutunut miettimään ajatuksiani ja tunteitani sen kummemmin. Harjoitus tekee mestarin ja jos rinnalla on kannustava, rakastava ja lempeä ystävä kriitikon sijaan, on helpompi kukoistaa.
Kesytä kriitikkosi, Taina Laane, 2020
Kukoistava kasvatus, Pauliina Avola &Viivi Penkikäinen, 2020
