Minä rakastan sinua

Meillä on tällä hetkellä ahkerassa käytössä Viisas elämä -kortit (Marika Borg). Kortit ovat ihanan värikkäät ja lapset haluavat iltahiljentymisen yhteydessä nostaa kortin itselleen. Olen itse käyttänyt kortteja lähinnä, kun mieltäni kaihertaa jokin isompi kysymys tai kun haluan viisaan neuvon oman oloni käsittelemiseen, kuten mikä auttaisi minua juuri nyt ahdistavan oloni kanssa tai mitä tekisin uuden työn suhteen jne. 

No eilen päätin myös nostaa kortin, vaikka kysymykseni ei ollut niin selkeä. Halusin jotain apua oman olotilani, itselleni vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Käteni nosti pakasta kirjavan papukaijakortin, jossa luki Löydä oma äänesi. Ensimmäinen ajatus mitä skeptinen mieleni nosti oli, että mitähän tämä nyt meinaa. Luin kortin takaa löytyvän pidemmän tekstin ja kyyneleet vierähtivät poskilleni. "Ilmaisemme itseämme epäaidosti ja toimimattomasti varsinkin silloin, kun hermostumme, pahoitamme mielemme tai ahdistumme. Saatamme vaahdota ja sättiä kovaa ja karkeasti." Osui ja upposi. En kuitenkaan ehtinyt analysoida korttia pidempään, sillä iltasatu odotti.

Tänään heräsin kireänä ja olo oli ikävä, vaikka olin nukkunut pitkät yöunet. Yöllä alitajuntani oli tuonut pelkoni uniini ja heräsin keskellä yötä ajatukseen, että olen vakavasti sairas. Hengitin syvään, vaihdoin asentoa ja keskityin sisään ja ulos virtaavan ilman havainnointiin. Olen huomannut tämän olevan ainoa asia mitä pystyn tekemään ettei mieleni ala ruokkimaan pelkoani, jolloin uni ei enää tule. Onneksi tätä ei tapahdu kovin usein. Nukahdin uudelleen. No kireä aamu vaihtui päivään ja tajusin, että minullahan on keino purkaa tätä oloa. Ja vieläpä mukava keino - meditointi!

Tähän on todettava, että olen jo vuonna 2014 tutustunut ensimmäisen kerran tutkimuksiin, joiden mukaan mindfulness, meditointi tai mikä tahansa hiljentymisharjoittelu on meille tärkeää terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Olen aina nauttinut näistä harjoitteista, jos niitä on ollut hyvinvointikoulutuksissa, mutta en ole osannut ottaa niitä osaksi arkeani. Oikeastaan jokin minussa on vastustanut niitä vahvasti. Liian vaikeaa, liian rasittavaa, vie liikaa aikaa ja parhain, minä pärjään ilmankin :D Ego on ollut vahvasti niitä vastaan, vaikka sielu on kaivannut niiden tuomaa ravintoa. Puolitoista vuotta sitten aloin meditoida ikään kuin pakon edessä (sain paniikkikohtauksen ja makasin viikon sängyssä voimattomana). Meditointi oli ainoa asia mikä tuntui hyvältä ja millä tunsin saavani rauhaa kehossani vallitsevaan epätasapainoon. Sain jopa selkäsärkyni loppumaan erään pitkän meditoinnin yhteydessä, jossa käsittelin vihaa, mutta siitä toisella kertaa. 

Takaisin tähän päivään. Selasin youtuben meditointeja ja olin jo aloittamassa tunteita käsittelevän meditoinnin, kun jostain tuli ajatus, että nyt tarvitsen metta meditointia. Metta-meditaatiot eli rakastavan ystävällisyyden (loving kindness) -meditoinnit keskittyvät rakastavaan myötätuntoon niin itseä kuin muitakin kohtaan. Tänään halusin valita nimenomaan itsemyötätuntoon keskittyvän harjoituksen. Itken usein meditointien aikana, niin myös tänään. On hämmentävää, miten voi antaa itselleen jotain jota ei edes tiennyt kaipaavansa. Kuinka oman käden kosketus toisessa kädessä voi tuntua niin lohduttavalta ja eheyttävältä, kuinka itselle sanotut kauniit sanat koskettavat ja antavat turvaa. Olet ihana juuri tuollaisena kuin olet, olen aina vierelläsi, ei hätää, rakastan sinua.. 

Meditoinnin aikana koin myös oivalluksen. Olen aina pitänyt itseäni suurpiirteisenä tyyppinä, sellaisena joka menee siitä mistä aita on matalin. Mutta itseasiassa sisäinen ääneni ei todellakaan arvosta noita piirteitä itsessäni. Oivalsin, että oma sisäinen puheeni on todella paheksuva ja omaa korkeat standardit. Jos jätän takkini väärään paikkaan tai koitan keventää siivousta jättämällä pölypallot huomaamatta, ei sisäinen ääneni ole kovinkaan lempeä. Tämä oivallus toi mieleeni eilisen papukaijakortin, joka sai häpeän ja syyllisyyden kyyneleet silmiini - sillä tuo ankara ja karkea ääni ei jää ainoastaan sisälleni kun hermostun tai ahdistun. En halua olla tuo ikävästi puhuva karkea tyyppi, vaan jotain muuta. 

"Sanat ovat eheyttävä lahja." Lause kiteyttää kortin sanoman. Mitä jos harjoittelisin uuden sisäisen äänen käyttämistä? Mitä jos sättimisen ja paheksumisen sijaan sanoisinkin itselleni ensi kerralla sinä riität, ei se mitään tai miten voisin auttaa sinua tässä tilanteessa? Mitä jos ehtisin hengittää edes kerran syvään, ennen kuin päätän miten reagoin itselleni tai läheisilleni ärsyttävässä tilanteessa tai lohduttaisin itseäni ääneen ahdistavan tilanteen kohdatessa. Mitä jos valitsisin olla itseni puolella. Valitsisin rakkauden. 

"What ever the question. Love is the answer."

 - Wayne w. Dyer-

Uusi alku

On syyskuu 2021. Olen viimeksi avannut tämän kirjoitusalustan lokakuussa 2015 eli kuusi vuotta sitten. Paljon mahtuu noihin kuuteen vuoteen ja huomaan, että tuntuu todella kotoisalta olla jälleen täällä. Kirjoittamassa, miettimässä sanoja ja lauseita, kokonaisuutta omien tunteiden ja ajatusten pohjalta, joita haluan kirjoitukseksi muuttaa. Mietin, olisiko kuluneet vuodet olleet erilaiset jos olisin jatkanut kuvaamista ja kirjoittamista? Olisiko se keventänyt raskaita hetkiä, antanut mahdollisuuden pohtia asioita erilailla - olisiko se auttanut pysähtymään useammin? En tiedä, eikä se oikeastaan ole kiinnostavaakaan. Vain tämä hetki on olemassa ja siihen voin vaikuttaa. 

On siis vuosi 2021. Vuosi, jota historian kirjoissa tullaan muistelemaan toisena koronavuotena, mahdollisesti vuotena jolloin koronarajoituksista luovuttiin. Minulle se tulee olemaan vuosi, jolloin esikoiseni aloitti koulun ja nuoremmat sisarukset aloittivat päiväkodin. Syksy, jolloin yht äkkiä istun aamulla kello yhdeksän yksin keittiön pöydän ääressä avaamassa läppäriä ja aloittamassa työpäivää. Mielessäni edelleen kuva, kuinka kaksivuotiaamme astelee yksin reippaasti päiväkodin ovista sisälle ja hymyilen hänelle kannustavasti, vaikka sisälläni myrskyää. Syyllisyys, luopumisen tuska, suru ja ahdistus tuntuvat koko kehossa, mutta yritän ajatella niitä pois. Kaikkihan tekevät näin, tämä on aivan tavallista ja koen nyt vain muutosahdistusta ja hän pärjää kyllä... Ja siihen lopetan. Ei. Tällä kertaa en halua ajatella tunteita pois ja koittaa painaa niitä sivuun, ikään kuin ne voisi järjellä todistaa vääriksi. Aloitan surusta ja luopumisen tunteesta. Kyyneleet valuvat poskilleni ja rintaa puristaa. On ihan ok, että tunnet surua ja että tämä itkettää - juttelen itselleni. Hän on pieni ja sinulle rakas, anna tulla vaan. 

Surun tultua näkyväksi, mieleen alkaa hiipiä syyllisyys. Miksi hän on päiväkodissa? Mikä on niin tärkeää, että voin antaa hänet muiden aikuisten huomaan? Sama ystävä minussa vastaa, sinä. Sinä olet niin tärkeä, että voit lainata aarrettasi hetkeksi myös muille. Sillä sinä tarvitset tätä. "Mutta en halua tarvita tätä! Haluan pystyä hoitamaan kaiken itse, pärjäämään itse ja silti olemaan täydellinen äiti!" - sisälläni huutaa. Mutta tiedän, että se on totta. Olen ollut pitkään kotiäiti ja nauttinut suurimman osan ajasta, mutta nyt tarvitsen jotain muuta. Jotain joka ei liity äitiyteen, ei kotiin tai perheeseen. Tämä tekee minulle hyvää. 

Huomaan oloni rauhoittuneen. Tunnen syyllisyyden vihlaisun edelleen ja huomaan, että mieleni on valmis esittämään lisäargumentteja sitä lietsoakseen, mutta tuo hyvä ystävä sisälläni on myötätuntoinen, lempeä ja rauhallinen ottaessaan syyllisyyden hellään huomaansa. Sinä saat olla, minä näen sinut. 

Istun alas ja avaan koneen. Sormeni kirjoittavat automaattisesti hakukenttään Rohkenen rakastaa ja eteeni avautuu vanha rakas blogini. Aloitan kirjoittamaan ja oloni kevenee entisestään. Olen kotona.